Elämää koiran kanssa – tie koiran rinnalla

Olen pohtinut paljon koiran kouluttamista ja oppimista seurattuani kasvattieni elämää ja lukiessani sähköposteja niiltä lukuisilta ihmisiltä, jotka luulevat haluavansa shiban. Melko usein tuntuu toistuvan ajatus, että koira opetetaan melko nopeasti valmiiksi ja sitten vain elellään. Ei myöskään ajatella, että koira oppii myös niinä hetkinä, jolloin sitä ei varsinaisesti kouluteta. Opin todella paljon siltä vierailijalta, jota aikanaan kielsin käskyttämästä koiraani. ”Anna pallo!” käsky kuului kuuroille korville ja sanoin, että nyt rouva opettaa minun koiraani siihen, ettei käskyistä tarvitse piitata. ”Minähän vain leikin sen kanssa” vastaus aukaisi minun silmäni siihen, että harva ehkä ajattelee, että koiralla jokainen hetki ihmisen kanssa on oppimishetki. Ei se osaa erottaa, milloin asioita tehdään ”leikisti” ja milloin sitten ”oikeasti”. Kaikki tekeminen/oleminen vaikuttaa sen käytökseen.

Moni ajattelee myös, että koiran opettaminen tavoille on melko nopeasti hoidettu asia. Erikoista tässä oletuksessa, että koira tulee jo pentuaikanaan ”valmiiksi” on se, että usein on kuultu, että rotu on hankala ja itsepäinen. Pienen ihmislapsen kohdalla osataan ehkä helpommin ajatella, että ensin opetellaan elämän perusasioita, koulun alkaessa aakkosten kautta hieman vaativampia asioita ja vasta aikuisuuden kynnyksellä on korkeakouluopetuksen aika. Eikä siihen jokaiselle riitä mielenkiinto tai osaaminen. Koira kehittyy fyysisesti melko nopeasti aikuisen näköiseksi, mutta kyllä silläkin menee aikaa aikuistumiseen eikä se voi millään oppia kerralla kaikkea. Jos asioita sille opetetaan. Joskus uskotaan valitettavasti siihenkin, että koira oppii asioita opettamatta. Silloin kannattaa pysähtyä miettimään, että ilman ihmistä koira saattaisi elää kovin erilaisessa maailmassa ja suurin syy koiran opettamiseen liittyy nimenomaan koiran ja ihmisen elämän yhteensovittamiseen.

Mietin joskus myös, onko niin moni ihminen masokisti tai jonkin suuruusharhan vallassa halutessaan shiban etenkin ensimmäiseksi koiraksi? Moni tietää, että rotu on vaikeasti koulutettava, mutta olettaa sen sujuvan kuin tanssi ilman kokemusta tai apua. Mahtaako taustalla olla ajatus siitä, että nimenomaan vaikean koiran kanssa pääsee näyttämään muille, kuinka taitava on? Vai toimiiko tuo hankaluus sitten vain tekosyynä sille, ettei koiran kanssa voi tehdä mitään?

Itse näen nöyryyden ja yhteistyön muiden ihmisten sekä oman koiran kanssa jopa suurimpana ja tärkeimpänä oppimisen tehostajana. Kun kykenemme nöyryyteen, avautuu käyttöömme toimintamalleja, joiden avulla voimme saada käyttöömme enemmän tietoa nopeammin ja tehokkaammin.

Yksi syy siihen, minkä takia toivon nykyään pennunostajan harrastavan koiran kanssa aktiivisesti on se, että tuohon harrastamiseen yleensä liittyy aika saumattomasti valmennuksen ja opetuksen käyttäminen apuvälineenä. Siihen että on valmis vastaanottamaan opetusta koiranohjaajana vaaditaan nöyryyttä. Ajatus siitä, että voi itse oppia ja vastaanottaa neuvoja ja apuja siihen, miten kouluttaa omaa koiraansa on minusta koiran kanssa onnistumisen edellytys.

Muilta ihmisiltä - ja koirilta - oppiminen vaatii kahdenlaista nöyryyttä:

Ensimmäinen näistä on se nöyryys, joka sallii meidän oppia kaikilta meiltä viisaammilta ja taitavammilta. Lähtökohtaisesti jokainen ihminen voi opettaa meille jotain. Jokainen osaa jotain meitä paremmin. Todella usein kuitenkin näen, kuinka monet ihmiset asettavat oppimiselleen rajoja, jotka perustuvat sellaiseen lievään ylimielisyyteen, ihmiskiukkuun tai pikkumaisuuteen.

Toinen oppimisen kannalta tärkeä nöyryyden tyyppi on uskallus osoittaa tietämättömyytensä ja nöyryys kysellä. Usein ylivoimaisesti paras tapa oppia mitä tahansa asioita, on kysyä niistä suoraan heiltä, jotka tietävät niistä meitä paremmin. Tämä on kuitenkin vaikeaa erityisesti meille länsimaisille ihmisille. Opetellessa elämää koiran kanssa, neuvoja ihmisen ja koiran väliseen yhteistyöhön saa hyvin ihmisiltä. (Toki kannattaa aina muistaa tässäkin lähdekriittisyys. Onko ensimmäisen koiran kanssa asioita harjoitteleva ihminen se paras auktoriteetti tai ovatko asiaa työkseen kymmeniä vuosia koirankoulutusta tehneen ihmisen kaikki menetelmät hyviä? Asioita, joihin ei ole suoraa vastausta, mutta jota kannattaa neuvoja kuunnellessa pohtia.) Elämään koiran kanssa kannattaa kysyä neuvoja myös omalta koiralta. Aluksi voi olla vaikea ymmärtää, mitä se yrittää kertoa, mutta mitä paremmin saa kontaktin toimimaan, sen paremmin ymmärtää sen tapaa viestiä.

Joskus tuntuu vähän siltä, että kaikenlainen kulttuurissamme tietämys on linkitetty vahvasti ihmisarvoomme. Jos emme tiedä jotain, se viestii siitä että olemme “tyhmiä”, eli käytännössä jotenkin huonompia ihmisiä. Valitettavasti nämä asenteet asuvat syvällä. Kuitenkin yksi parhaita oivalluksia oppimisen tiellä on nöyryys ja se, ettei kaikkea voi oppia heti, päinvastoin.

Kirjassa ”Korkeintaan vähän väsynyt eli Kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä” Eeva Kolu kirjoittaa:

”Kun turhauttaa, että joudun päivästä toiseen jankkaamaan samoja totuuksia, muistutan että niiden totuuksien sisäistäminen on elämänmittainen harjoitus, johon olen sitoutunut ihan kuin teemestari seremoniaansa.”

Japanilaiset osaavat tehdä mistä tahansa taidon ja taiteen, ja tällaista taitoa kutsutaan usein nimityksellä do eli tie. Kado, ikebana eli kukkien tie, Chado, teeseremonia eli teen tie, Judo, lempeä tie, Kendo, miekan tie. Ajatukseen taidosta tienä sisältyy ajatus siitä, että emme pääse koskaan perille, emme tule koskaan valmiiksi – kokeneinkin mestari on ikuinen oppilas. Ja; oppiaksemme taidon meidän on kuljettava tie. Ei ole oikoreittiä. Siksi sitä kutsutaan tieksi, ei teleportiksi."

Olen valinnut kasvattajanimekseni Inaridou 稲荷道 Kettujumalattaren tie – sen voi ajatella samanlaiseksi tieksi, kuin japanilaisten muut tiet. Se on se polku, jota saa kulkea yhdessä koiran kanssa, toinen toiseltaan oppien. Tärkeintä ei ole perille tuleminen vaan yhdessä kulkeminen.